Kolme sokeaa, kolme sokeaa hiirtä.
Silmälasit nenällä
kolme sokeaa hiirtä
juoksi eukon perässä.
Eukko otti veitsen,
leikkaa hännät poikki:
hännättömät loikki.
"Oi miksi teit sen?"
Kolme hiirtä voihki, kolme sokeaa.
Tätä runoa Agatha Christie hyödynsi kuuluisassa näytelmässään Hiirenloukku. Mutta miksi minä olen antanut blogikirjoitukselleni nimeksi Kolme sokeaa hiirtä. Kerrotaanpa...
Kaikki alkoi eilen aamupäivällä kello kahdentoista aikoihin. Lähdin ulos rakentelemaan agilityrataa (josta sivumennen sanottuna tuli aika hieno) ja etsiskelin paraikaa estetarpeita, kun Siru ja Doby löysivät mielenkiintoisen hajun kivikosta. Hetken päästä isä saapuu paikalle ja aloitti myöskin salapoliisi-tutkimukset. Isä käänteli ja siirteli kiviä ja yhtäkkiä erään alta vilisti kovaa karkuun yksinäinen pikkuhiiri.
Yksi, kaksi, kolme, kviik...
joutui hiiri hampaisiin.
Aivan oikein. Nopeana ja kykenevänä tyttönä Siru singahti hiiren perään ja kohta hiiri oli hengetön. Siru oli kovin polleaa tyttöä (isäkin vain kehui vieressä) eikä päästänyt muita koiria saaliinsa lähelle. Vasta kun Siru kyllästyi uuteen leluunsa (suuttui, kun ei saanut syödä sitä) ja lähti etsimään uusia hajuja, saivat Muru ja Dobykin haistella ja heitellä hiiri-rassua sinne tänne, ennen kuin minä armeliiasti vein sen pois näköpiiristä.
Myöhemmin illalla isä korjaili takakuistimme ovea Siru the-joka-paikan-häärä mukanaan ja samassa kuistin nurkasta juoksi esiin toinen pikku hiiri.
Yksi, kaksi, kolme, kviik...
nirri pois, lähti niin.
Ja niin siinä kävi, että meidän mestari metsästäjämme oli saanut elämänsä toisen hiiren hampaisiinsa, vain muutama tunti ensimmäisen saaliinsa jälkeen. Tällä kertaa Sirun taidotkin olivat jo kehittyneet, sillä hiireltä lähti henki jo heti ensimmäisellä ravistuksella eikä isä näin ollen joutunut lopettamaan kituvaa eläintä.
Pian tämän jälkeen saapui enoni katsastamaan mitä kuuluu Rhodesiankoirat yhdistyksen kotisivuille. Siinä me sitten pohdimme parannusideoita ja ihmettelimme, miksi jotkin kuvat eivät näkyneet oikein, kun Siru ampaisi jälleen muut koirat vanavedessään pihalle. Hetken päästä lähdin perään katsomaan, mitä ne hullut taas olivat keksineet.
Yksi, kaksi, kolme, kviik...
myös kolmas marssi taivaisiin.
Niinpä. Pian kuulen isän äänen, kun hän huutaa minulle Sirun saaneen kolmannen saaliinsa.
Ja niin on meidän pihamme kolme hiirtä köyhempi.
Silmälasit nenällä
kolme sokeaa hiirtä
juoksi eukon perässä.
Eukko otti veitsen,
leikkaa hännät poikki:
hännättömät loikki.
"Oi miksi teit sen?"
Kolme hiirtä voihki, kolme sokeaa.
Tätä runoa Agatha Christie hyödynsi kuuluisassa näytelmässään Hiirenloukku. Mutta miksi minä olen antanut blogikirjoitukselleni nimeksi Kolme sokeaa hiirtä. Kerrotaanpa...
Kaikki alkoi eilen aamupäivällä kello kahdentoista aikoihin. Lähdin ulos rakentelemaan agilityrataa (josta sivumennen sanottuna tuli aika hieno) ja etsiskelin paraikaa estetarpeita, kun Siru ja Doby löysivät mielenkiintoisen hajun kivikosta. Hetken päästä isä saapuu paikalle ja aloitti myöskin salapoliisi-tutkimukset. Isä käänteli ja siirteli kiviä ja yhtäkkiä erään alta vilisti kovaa karkuun yksinäinen pikkuhiiri.
Yksi, kaksi, kolme, kviik...
joutui hiiri hampaisiin.
Aivan oikein. Nopeana ja kykenevänä tyttönä Siru singahti hiiren perään ja kohta hiiri oli hengetön. Siru oli kovin polleaa tyttöä (isäkin vain kehui vieressä) eikä päästänyt muita koiria saaliinsa lähelle. Vasta kun Siru kyllästyi uuteen leluunsa (suuttui, kun ei saanut syödä sitä) ja lähti etsimään uusia hajuja, saivat Muru ja Dobykin haistella ja heitellä hiiri-rassua sinne tänne, ennen kuin minä armeliiasti vein sen pois näköpiiristä.
Myöhemmin illalla isä korjaili takakuistimme ovea Siru the-joka-paikan-häärä mukanaan ja samassa kuistin nurkasta juoksi esiin toinen pikku hiiri.
Yksi, kaksi, kolme, kviik...
nirri pois, lähti niin.
Ja niin siinä kävi, että meidän mestari metsästäjämme oli saanut elämänsä toisen hiiren hampaisiinsa, vain muutama tunti ensimmäisen saaliinsa jälkeen. Tällä kertaa Sirun taidotkin olivat jo kehittyneet, sillä hiireltä lähti henki jo heti ensimmäisellä ravistuksella eikä isä näin ollen joutunut lopettamaan kituvaa eläintä.
Pian tämän jälkeen saapui enoni katsastamaan mitä kuuluu Rhodesiankoirat yhdistyksen kotisivuille. Siinä me sitten pohdimme parannusideoita ja ihmettelimme, miksi jotkin kuvat eivät näkyneet oikein, kun Siru ampaisi jälleen muut koirat vanavedessään pihalle. Hetken päästä lähdin perään katsomaan, mitä ne hullut taas olivat keksineet.
Yksi, kaksi, kolme, kviik...
myös kolmas marssi taivaisiin.
Niinpä. Pian kuulen isän äänen, kun hän huutaa minulle Sirun saaneen kolmannen saaliinsa.
Ja niin on meidän pihamme kolme hiirtä köyhempi.
Kommentit