Kenties Sirusta ei koskaan tule monen maan muotovaliota.
Kenties Siru ei koskaan tule saamaan nimensä perään suurta määrää erilaisia titteleitä.
Kenties Siru saa näyttelyistä aina EHn (tai toisinaan vain Hn) eikä koskaan ERIä.
Mutta eipä tuo enää haittaa, koska Sirusta on tullut todellinen kaveri ja harrastuskoira.
Olemme nyt Sirun kanssa kokeilleet pentutokoa, näyttelyitä (myös näyttelytreenejä), agilitya ja juoksua. Vaikkei näyttelyistä mitään huippuhyvää menestystä ole vielä tullut, niin joka kerta Siru kuitenkin parantaa esiintymistään ja kasvattaa itsevarmuuttaan. Vastaavasti pentutoko tuolloin aikoinaan onnistui joka kerta paremmin, vaikka vasta ensimmäistä kertaa jouduimme tuollaiseen tilanteeseen, jossa toisia koiria oli koko ajan ympärillä vieraassa paikassa. Agilityssa Siru on todella haka ja oppivainen. Motivaatiota riittää ja esteitä suoritetaan huvin vuoksi ilman palkkiotakin. Monesti olemme saaneet jo pieniä estesarjoja puhtaasti suoritettua ja aikamoisessa vauhdissa, niin että minä olen jo ihan hengästynyt kun yritän huutaa käskyjä ja juosta samalla koiran perässä. Nyt olemme sitten käyneet myös ensimmäisissä juoksutreeneissä. Siellä Siru pienen ihmettelyn jälkeen jahtasi lopulta käsiviehettä niin kovaa, että hiekka vain pöllysi. :)
Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että Sirua parempaa harrastuskaveria on vaikea löytää. Tietenkin on mahdollista, että olen näin sanoessani puolueellinen tai sitten odotukseni ovat valmiiksi niin matalalla, että en voi muuta kuin positiivisesti yllättyä. Sitä paitsi enhän minä edes tiedä, kuinka nopeita oppimaan tai kuinka hyviä harrastuskavereita muut podengot ovat. Sirun kohdalla vain tuntuu, että meidän yhteistyö toimii tosi hyvin ja mitä ikinä yritetään, niin aina Siru yllättää positiivisesti ja loistaa taidoillaan. Kaikki ongelmat johtuvat pääasiassa vain ohjaajan eli minun epävarmuudesta ja tietämättömyydestä. Jos minä vain osaan näyttää miten pitää toimia ja mitä Sirun tulisi tehdä, niin Siru tekee sen. Itse olen vain kaikesta uudesta koko ajan niin pyörällä päästäni, että välillä tuntuu, että Siru se minua opastaa eikä toisin päin.
Tietysti joskus on myös ongelmia eikä Siru esim. aina agilityssa jaksa keksittyä minuun koko aikaa. Mutta kun miettii sitä, kuinka paljon pelkäsin ettei Siru tottelisi minua ollenkaan, niin ne ajoittaiset ”lällällää-en-kuule-sinua” kohtaukset ovat kyllä ihan marginaali-ilmiöitä. Kaikki esteetkin onnistuvat yleensä leikiten. Ainoastaan pussi on aiheuttanut tähän mennessä hankaluuksia. En tosin yhtään Sirua syytä. En itsekään haluaisi mennä sinne, jos vain saisin valita.
Juoksutreeneissä ajattelin ensin, että ei tästä mitään tule. Kokeilimme aluksi sellaisen kepin päässä olevan vieheen jahtaamista. Sirua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän keskittyi syömään ruohoa, ihmettelemään uutta paikkaa, kyräilemään viehettä pitelevää naista ja niin poispäin. Otimmekin Sirun lopulta kiinni ja annoimme Dobyn yrittää. Dobya kun pelotti vieras nainen sen verran, laitoimme äidin heiluttelemaan viehettä. Dobyn suhteen se ei juurikaan auttanut, mutta Siru sen sijaan valpastui kummasti. Päästimmekin Sirun irti ja Siru lähti heti jahtaamaan viehettä. Äiti oli jo ihan pääpyörällä lopuksi. Kokeilimme myös uudestaan Dobyn kanssa siten, että minä pyöritin viehettä ja jo rupesi jätkääkin hieman kiinnostamaan. Ei nyt suoranaisesti viehettä jahdannut (juoksi koko ajan viehettä vastaan eikä sen perässä), mutta oli kuitenkin selkeästi jo asiasta kiinnostunut. Tämän jälkeen Siru pääsi kokeilemaan käsiviehettä. Ensin piti jahdata viehettä nurmikentällä. Vähän väliä Siru pysähtyi ihmettelemään ja ruohikossa kieriskelemään, mutta toisinaan oli näkyvillä jo ihan kunnollista jahtaamista. Tämän jälkeen siirryimme aidan viereen katselemaan, kun vinttarit jahtasivat viehettä jo ihan hiekkaradalla. Siru innostui tästä näystä niin kovin, ettei olisi enää sylissä malttanut pysyä. Tärisi vaan ja venytti päätään nähdäkseen mahdollisimman hyvin. Ohjaajat päättivätkin, että voisimme antaa myös Sirun kokeilla. Hieman minua jännitti, mutta kun viehe lähti liikkeelle ja päästin Sirun irti, Siru lähti sen perään kun raketti ja hyppeli sitten sinne tänne innoissaan kaikesta. Kiinni en häntä hihnaan laitettavaksi edes saanut, koska hän päätti karata aidan raosta siellä odottavan äitini luo. Mutta hienosti siis meni. Ohjaajakin kehui, että kummaltakin koiralta oli hyvä suoritus ihka ensimmäiseksi kerraksi.
Eli mitäs tästä voisi siis sanoa? Minusta Siru on todellinen luonnonlahjakkuus, mitä tulee erilaisiin harrastuksiin. Vaikka kotona meidän yhteistyömme ei aina pelaakaan, niin tosipaikassa Siru näyttää oikeat karvansa. Uskaltaisinkin väittää, että mikäli Siru niitä pentuja joskus tulee saamaan, niin vaikkeivät ne ikinä menestyisi äitiään paremmin näyttelyissä, niin todella hyviä harrastuskavereita niistä varmaan ainakin tulee. Ja kyllä se minusta on tärkeämpää kuin pelkkä näyttelymenestys. 99%:sti koiran kuuluisi olla kaveri ja kotikoira ja vain 1%:sti kehäraakki, joka kiertää näyttelyitä. Tämä on tosin vain minun mielipiteeni.
Kenties Siru ei koskaan tule saamaan nimensä perään suurta määrää erilaisia titteleitä.
Kenties Siru saa näyttelyistä aina EHn (tai toisinaan vain Hn) eikä koskaan ERIä.
Mutta eipä tuo enää haittaa, koska Sirusta on tullut todellinen kaveri ja harrastuskoira.
Olemme nyt Sirun kanssa kokeilleet pentutokoa, näyttelyitä (myös näyttelytreenejä), agilitya ja juoksua. Vaikkei näyttelyistä mitään huippuhyvää menestystä ole vielä tullut, niin joka kerta Siru kuitenkin parantaa esiintymistään ja kasvattaa itsevarmuuttaan. Vastaavasti pentutoko tuolloin aikoinaan onnistui joka kerta paremmin, vaikka vasta ensimmäistä kertaa jouduimme tuollaiseen tilanteeseen, jossa toisia koiria oli koko ajan ympärillä vieraassa paikassa. Agilityssa Siru on todella haka ja oppivainen. Motivaatiota riittää ja esteitä suoritetaan huvin vuoksi ilman palkkiotakin. Monesti olemme saaneet jo pieniä estesarjoja puhtaasti suoritettua ja aikamoisessa vauhdissa, niin että minä olen jo ihan hengästynyt kun yritän huutaa käskyjä ja juosta samalla koiran perässä. Nyt olemme sitten käyneet myös ensimmäisissä juoksutreeneissä. Siellä Siru pienen ihmettelyn jälkeen jahtasi lopulta käsiviehettä niin kovaa, että hiekka vain pöllysi. :)
Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että Sirua parempaa harrastuskaveria on vaikea löytää. Tietenkin on mahdollista, että olen näin sanoessani puolueellinen tai sitten odotukseni ovat valmiiksi niin matalalla, että en voi muuta kuin positiivisesti yllättyä. Sitä paitsi enhän minä edes tiedä, kuinka nopeita oppimaan tai kuinka hyviä harrastuskavereita muut podengot ovat. Sirun kohdalla vain tuntuu, että meidän yhteistyö toimii tosi hyvin ja mitä ikinä yritetään, niin aina Siru yllättää positiivisesti ja loistaa taidoillaan. Kaikki ongelmat johtuvat pääasiassa vain ohjaajan eli minun epävarmuudesta ja tietämättömyydestä. Jos minä vain osaan näyttää miten pitää toimia ja mitä Sirun tulisi tehdä, niin Siru tekee sen. Itse olen vain kaikesta uudesta koko ajan niin pyörällä päästäni, että välillä tuntuu, että Siru se minua opastaa eikä toisin päin.
Tietysti joskus on myös ongelmia eikä Siru esim. aina agilityssa jaksa keksittyä minuun koko aikaa. Mutta kun miettii sitä, kuinka paljon pelkäsin ettei Siru tottelisi minua ollenkaan, niin ne ajoittaiset ”lällällää-en-kuule-sinua” kohtaukset ovat kyllä ihan marginaali-ilmiöitä. Kaikki esteetkin onnistuvat yleensä leikiten. Ainoastaan pussi on aiheuttanut tähän mennessä hankaluuksia. En tosin yhtään Sirua syytä. En itsekään haluaisi mennä sinne, jos vain saisin valita.
Juoksutreeneissä ajattelin ensin, että ei tästä mitään tule. Kokeilimme aluksi sellaisen kepin päässä olevan vieheen jahtaamista. Sirua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän keskittyi syömään ruohoa, ihmettelemään uutta paikkaa, kyräilemään viehettä pitelevää naista ja niin poispäin. Otimmekin Sirun lopulta kiinni ja annoimme Dobyn yrittää. Dobya kun pelotti vieras nainen sen verran, laitoimme äidin heiluttelemaan viehettä. Dobyn suhteen se ei juurikaan auttanut, mutta Siru sen sijaan valpastui kummasti. Päästimmekin Sirun irti ja Siru lähti heti jahtaamaan viehettä. Äiti oli jo ihan pääpyörällä lopuksi. Kokeilimme myös uudestaan Dobyn kanssa siten, että minä pyöritin viehettä ja jo rupesi jätkääkin hieman kiinnostamaan. Ei nyt suoranaisesti viehettä jahdannut (juoksi koko ajan viehettä vastaan eikä sen perässä), mutta oli kuitenkin selkeästi jo asiasta kiinnostunut. Tämän jälkeen Siru pääsi kokeilemaan käsiviehettä. Ensin piti jahdata viehettä nurmikentällä. Vähän väliä Siru pysähtyi ihmettelemään ja ruohikossa kieriskelemään, mutta toisinaan oli näkyvillä jo ihan kunnollista jahtaamista. Tämän jälkeen siirryimme aidan viereen katselemaan, kun vinttarit jahtasivat viehettä jo ihan hiekkaradalla. Siru innostui tästä näystä niin kovin, ettei olisi enää sylissä malttanut pysyä. Tärisi vaan ja venytti päätään nähdäkseen mahdollisimman hyvin. Ohjaajat päättivätkin, että voisimme antaa myös Sirun kokeilla. Hieman minua jännitti, mutta kun viehe lähti liikkeelle ja päästin Sirun irti, Siru lähti sen perään kun raketti ja hyppeli sitten sinne tänne innoissaan kaikesta. Kiinni en häntä hihnaan laitettavaksi edes saanut, koska hän päätti karata aidan raosta siellä odottavan äitini luo. Mutta hienosti siis meni. Ohjaajakin kehui, että kummaltakin koiralta oli hyvä suoritus ihka ensimmäiseksi kerraksi.
Eli mitäs tästä voisi siis sanoa? Minusta Siru on todellinen luonnonlahjakkuus, mitä tulee erilaisiin harrastuksiin. Vaikka kotona meidän yhteistyömme ei aina pelaakaan, niin tosipaikassa Siru näyttää oikeat karvansa. Uskaltaisinkin väittää, että mikäli Siru niitä pentuja joskus tulee saamaan, niin vaikkeivät ne ikinä menestyisi äitiään paremmin näyttelyissä, niin todella hyviä harrastuskavereita niistä varmaan ainakin tulee. Ja kyllä se minusta on tärkeämpää kuin pelkkä näyttelymenestys. 99%:sti koiran kuuluisi olla kaveri ja kotikoira ja vain 1%:sti kehäraakki, joka kiertää näyttelyitä. Tämä on tosin vain minun mielipiteeni.
Kommentit