Mitäköhän tästäkin voi sanoa. Koko näyttely oli totaalinen fiasko ja käteen jäi vain pahamieli, itku ja hampaiden kiristys. Tuloksissa itsessään ei ollut suoranaisesti vikaa. Siru sain (vain) H:n, jota olin odottanut ensimmäisestä näyttelystä lähtien, koska Siru ei ole rakenteeltaan sitä podengotyyppiä, jota Suomessa suositaan. Oli tosin melko kova pamaus, että H tuli juuri siitä näyttelystä, jossa Siru mielestäni esiintyi oikein edukseen. Kävely sujui lähes täydellisesti ja pöydälläkin oltiin rauhallisesti vikuroimatta. Vain kerran Siru pisti jarrut pohjaan ja yritti kovasti haistella kehässä olevaa mielenkiintoista hajua, ja heti oli tuomari toteamassa, että koiraa pitää vaatia tottelemaan. Arvostelu keskittyi Sirun huonon rakenteen: pienuuden ja sirouden moittimiseen. Siru oli tuomarista ikäistään nuoremman näköinen, kehittymätön, liian hintelä ja ohut vähän joka paikasta. Hieman jäi harmittamaan, kun mietin että olemme kuitenkin vasta junnukehässä, joka mielestäni on juuri niille koirille, jotka kehityksensä puolesta eivät vielä voi siirtyä nuorten- tai AVO-luokkaan, vaikka ikä sen jo sallisi.

Ennen Sirua kehässä esiintyi Doby. Kun Susanna harjoitteli kävelyä ja seisomista Dobyn kanssa, kaikki sujui hienosti. Kehässä Doby meni pelosta lukkoon ja seurauksena oli tuomarilta niin kovia sanoja, että Susanna tuli kehästä pois lähes itkukurkussa. Tuomari oli kehottanut Susannaa vaatimaan koiralta sitä sun tätä ja sanonut, ettei näyttelykehiin ole asiaa eikä näyttelyhihnan käyttöä kannata edes yrittää ilman harjoitusta. Mielestäni tuomari käyttäytyi melko tökerösti, kun ajattelee että esittäjänä oli vain 12v tyttö. Näyttelyiden pitäisi mielestäni olla hauskoja kokemuksia. Sitten mennään kyllä metsään ja pahasti, jos tarkoitukseksi nousee pienen tytön itkettäminen kehässä. Toki näyttelyissä arvostellaan ensisijaisesti koiraa, joten jos koira ei suostu liikkumaan kunnolla, niin ei tuomari tietenkään voi sitä arvostella. Mutta ei tuomarin tarvitse heittäytyä pirttihirmuksi, joka käskee esittäjää tekemään vaikka mitä ja antaa sitten haukkuja päälle ja lähes kieltää osallistumisen näyttelyihin ennen harjoittelua. Missäs sitä näyttelykäyttäytymistä paremmin voisi harjoitella, kuin näyttelyissä. Ei pelkät mätsärit riitä, koska virallisessa kehässä sekä koiralle että esittäjällä on luonnollisesti erilainen fiilis. Sitä paitsi, eikös kaikille koirille tulisi sallia yksi huono päivä ilman leimaamista kurittomaksi ja epäluuloiseksi? Ei yhden näyttelykerran perusteella voi mielestäni tehdä päätelmiä harjoittelun määrästä. Turengin näyttelyssä esimerkiksi oli siitä todella ihana ja hyvä tuomari, että vaikka hänkin arvosteli koiraa asiantuntevasti, hän kuitenkin esitti asian niin, että ”koira oli tänään tällainen ja tällainen” ja voi siitä siis vielä kehittyä.

Kaiken huippu tuossa Iitin tuomarissa oli kuitenkin se, että tuomari moitti Dobyn vaaleahkoja silmiä!?? Siis mitä vaaleita silmiä? Eikös Doby ole se koira, jota kaikki ihailevat juuri hänen tumman kirsunsa ja tummien silmiensä takia? Jos Dobylla on vaaleahkot silmät, niin minä olen hattara. Lisäksi Doby oli tuomarin mielestä väriltään punainen valkoisin merkein. Jos minä olisin Dobyn esittänyt, olisin varmasti suositellut tuomarille silmälääkäriä ja värisokeustesteihin menemistä. Siis haloo. Jotain rajaa arvosteluihin. Ihan kuin tuomari olisi väenvängällä etsinyt Dobysta pahaa sanottavaa. Ja eikös podengojen rotumääritelmässä sanota, että podengojen silmienväri vaihtelee hunajanruskeasta lähes mustaan ja kaikki värit ovat yhtä hyväksyttäviä niin kauan kuin väri on turkin väriä tummempi. Kenties tuomarin pitäisikin mennä värisokeus testien jälkeen vielä lukihäiriötestiin.

Eli tällaista siis Iitin näyttelyssä. No saimmepahan ensimmäisen nimen meidän tuomareita koskevalla mustalle listalle. Onneksi Susannalla ja Dobylla oli jo alla tuo menestys Turengissa, sillä muuten olisi heidän näyttelyuransa loppunut lyhyeen. Susanna kun otti tuomarin tylyt sanat todella pahasti.

Mutta sitten vielä jotain iloisempaa. Neljännet agilitytreenimme sujuivat kerrassaan loistavasti. Siru suoritti estesarjan neljine aitoineen ja putkineen kuin vettä vain. Koiran ja rimojen väliin jäi ilmaa vaikka kuinka ja kaikki muutkin harjoittelemamme esteen (pussia lukuun ottamatta) sujuivat hienosti. Kerran Siru minulta karkasi vain rynnätäkseen pöydälle, jota harjoitteli poika shelttinsä kanssa. Siru seisahtui sheltin viereen kerjäämään nameja yhtään ärisemättä tai melskaamatta kauniisti seisten. Tietenkin Sirulta oli väärin karata sillä tavoin, mutta vaikea siinä oli moittia, kun Siru niin kauniisti käyttäytyi vieraan koiran vieressä :).