Juhannuksen vietimme tuttuun tapaan isovanhempieni mökillä Somerolla.
Lähdimme mökille perjantaiaamuna kello kahdentoista aikaan. Ajomatka
sujui ilman kummempia ongelmia. Siru on päässyt matkapahoinvoinnistaan
ja suostui makaamaan lähes koko matkan rauhallisesti vieressäni. Mitä
lähemmäksi mökkiä tulimme, sitä rauhattomammiksi koirat kävivät, ja kun
pysähdyimme mökin eteen, koirat olivat jo ihan villejä.
Koirat rakastavat mökkiä ihan järjettömästi. Varsinkin Muru oli kuin seitsämännessä taivaassa. Huusin ääneni ihan käheäksi, kun yritin saada koirat pysymään edes jotenkin ruodussa. Hehän halusivat mennä sinne tänne ja tutkia kaikki uudet ja vanhat hajut. Mökin vieressä kulkee myös pieni peltotie, jossa harvoin liikkuu ketään. Koirat olivat koko ajan lähdössä tuttua tietä pitkin juoksemaan ja siinä sitä sitten yritti kaitsea neljää kaheliksi muuttunutta koiraa, miten parhaiten taisi.
Itse menetin sydämeni kahdelle pienelle oravanpojalle, jotka olivat kuulemma jo viikon ajan liikkuneet mökin ympäristössä. Oli siinä kyllä vahtiminen, etteivät podengot päässeet oraviin käsiksi. Oravat eivät pelänneet mitään eivätkä ketään. Toinen pikkuinen lähti lähes kiipeämään äidin housunlahjetta ylös ja toinen meinasi tulla minun syliini. Lopulta tietysti podengot huomasivat missä mennään ja kun toiselta oravanpojalta lipesi ote niin, että se tippui puusta, Doby oli salamana sen kimpussa. Onneksi olin itse myös nopeasti tilanteen tasalla ja sain Dobysta otteen ennen kuin se ehti tehdä pahaa jälkeä. Orava pääsi pakoon, mutta kyseinen veitikka ei enää sen jälkeen tullut meidän lähellemme. Sen sijaan toinen löysi tiensä mutteriin ja sillä aikaa kun muut menivät nostamaan lippua, minä seurasin oravaa mutteriin, missä vietimme useita minuutteja toisiamme katsellen. Olisin kernaasti ottanut oravan syliin ja vienyt turvaan. Todennäköisesti olivat lähteneet liian aikaisin pesästään, sillä oli sen verran reppanan näköinen.
Koirat nauttivat elämästään täysin siemauksin. Doby oli koko ajan juoksemassa peltojen poikki. Dobylla oli hieman hankaluuksia hahmottaa maastoa. Aina kun se tuli pellolta pois se joutui ensin ylittämään pienen ojan. Koska ojan edessä oli aina aikamoinen röykkiö erilaisia kasveja, se yritti hypätä niiden yli ymmärtämättä, että niiden takana piili vielä suurempi paha. Niinpä Doby teki useaan otteeseen tuttavuutta vettä ja mutaa täynnä olevan ojan kanssa. Siru sen sijaan yritti kulkea kiinteältä näyttävän maakaistaleen halki. Kyseessä oli oja, joka oli niin täynnä kaikkia kasveja, ettei vettä näkynyt. Siru katosi toviksi kokonaan näkyvistä kun se upposi veden ja kasvien sekaan ja itse meinasin saada hysteerisen kohtauksen, kun luulin, ettei se pääsisi sieltä pois. No Siru osoitti pelkoni vääräksi ja pääsi kuin pääsi takaisin kuivalle maalle, vettyneenä ja likaisena, mutta kaikin puolin ehjänä.
Pidimme podengoille myös pienen kilpajuoksun. Laitoimme ne juoksemaan kilpaa noin 200 metriä pitkän peltotien päästä päähän. Siru voitti täpärästi ajalla 26.93. Doby tuli hyväksi kakkoseksi ajalla 27.58. Kumpikaan ei kyllä antanut tuumaakaan periksi ja he juoksivat kiltisti koko matkan omalla urallaan (peltotien keskellä kulkee ruohoa ja muita kasveja täynnä oleva kaistale, joten kummallakin oli oikeasti käytössään oma rata). Tietystikään minulla ei ole vertailukohtaa muihin podengoihin, mutta kyllä minä sanoisin, että aika hyvää vauhtia podengot juoksivat. Vaikka Siru on hivenen nopeampi, niin Dobylla on kyllä enemmän kestävyyttä. Kun palasimme mökille, Doby jatkoi juoksemista ja yritti houkutella Sirua leikkiin mukaan. Siru ei jaksanut seurata Dobya vaan sen sijaan että olisi juossut Dobyn perässä kukkapenkkien ympäri, se odotti että Doby palasi alkupisteeseen ja hyökkäsi siellä sen kimppuun.
Ennen kotiin lähtöä lauantaina menimme vielä isovanhempieni talolle Someron keskustaan. Siellä jompikumpi podengo teki aikamoisen tempun ja kävi kusasemassa erääseen sänkyyn. En ymmärrä mitä tekisimme podengojen kanssa, kun ne eivät millään opi sisäsiisteiksi ja käyvät vähän väliä sängyissäkin kuseksimassa.
Koirat rakastavat mökkiä ihan järjettömästi. Varsinkin Muru oli kuin seitsämännessä taivaassa. Huusin ääneni ihan käheäksi, kun yritin saada koirat pysymään edes jotenkin ruodussa. Hehän halusivat mennä sinne tänne ja tutkia kaikki uudet ja vanhat hajut. Mökin vieressä kulkee myös pieni peltotie, jossa harvoin liikkuu ketään. Koirat olivat koko ajan lähdössä tuttua tietä pitkin juoksemaan ja siinä sitä sitten yritti kaitsea neljää kaheliksi muuttunutta koiraa, miten parhaiten taisi.
Itse menetin sydämeni kahdelle pienelle oravanpojalle, jotka olivat kuulemma jo viikon ajan liikkuneet mökin ympäristössä. Oli siinä kyllä vahtiminen, etteivät podengot päässeet oraviin käsiksi. Oravat eivät pelänneet mitään eivätkä ketään. Toinen pikkuinen lähti lähes kiipeämään äidin housunlahjetta ylös ja toinen meinasi tulla minun syliini. Lopulta tietysti podengot huomasivat missä mennään ja kun toiselta oravanpojalta lipesi ote niin, että se tippui puusta, Doby oli salamana sen kimpussa. Onneksi olin itse myös nopeasti tilanteen tasalla ja sain Dobysta otteen ennen kuin se ehti tehdä pahaa jälkeä. Orava pääsi pakoon, mutta kyseinen veitikka ei enää sen jälkeen tullut meidän lähellemme. Sen sijaan toinen löysi tiensä mutteriin ja sillä aikaa kun muut menivät nostamaan lippua, minä seurasin oravaa mutteriin, missä vietimme useita minuutteja toisiamme katsellen. Olisin kernaasti ottanut oravan syliin ja vienyt turvaan. Todennäköisesti olivat lähteneet liian aikaisin pesästään, sillä oli sen verran reppanan näköinen.
Koirat nauttivat elämästään täysin siemauksin. Doby oli koko ajan juoksemassa peltojen poikki. Dobylla oli hieman hankaluuksia hahmottaa maastoa. Aina kun se tuli pellolta pois se joutui ensin ylittämään pienen ojan. Koska ojan edessä oli aina aikamoinen röykkiö erilaisia kasveja, se yritti hypätä niiden yli ymmärtämättä, että niiden takana piili vielä suurempi paha. Niinpä Doby teki useaan otteeseen tuttavuutta vettä ja mutaa täynnä olevan ojan kanssa. Siru sen sijaan yritti kulkea kiinteältä näyttävän maakaistaleen halki. Kyseessä oli oja, joka oli niin täynnä kaikkia kasveja, ettei vettä näkynyt. Siru katosi toviksi kokonaan näkyvistä kun se upposi veden ja kasvien sekaan ja itse meinasin saada hysteerisen kohtauksen, kun luulin, ettei se pääsisi sieltä pois. No Siru osoitti pelkoni vääräksi ja pääsi kuin pääsi takaisin kuivalle maalle, vettyneenä ja likaisena, mutta kaikin puolin ehjänä.
Pidimme podengoille myös pienen kilpajuoksun. Laitoimme ne juoksemaan kilpaa noin 200 metriä pitkän peltotien päästä päähän. Siru voitti täpärästi ajalla 26.93. Doby tuli hyväksi kakkoseksi ajalla 27.58. Kumpikaan ei kyllä antanut tuumaakaan periksi ja he juoksivat kiltisti koko matkan omalla urallaan (peltotien keskellä kulkee ruohoa ja muita kasveja täynnä oleva kaistale, joten kummallakin oli oikeasti käytössään oma rata). Tietystikään minulla ei ole vertailukohtaa muihin podengoihin, mutta kyllä minä sanoisin, että aika hyvää vauhtia podengot juoksivat. Vaikka Siru on hivenen nopeampi, niin Dobylla on kyllä enemmän kestävyyttä. Kun palasimme mökille, Doby jatkoi juoksemista ja yritti houkutella Sirua leikkiin mukaan. Siru ei jaksanut seurata Dobya vaan sen sijaan että olisi juossut Dobyn perässä kukkapenkkien ympäri, se odotti että Doby palasi alkupisteeseen ja hyökkäsi siellä sen kimppuun.
Ennen kotiin lähtöä lauantaina menimme vielä isovanhempieni talolle Someron keskustaan. Siellä jompikumpi podengo teki aikamoisen tempun ja kävi kusasemassa erääseen sänkyyn. En ymmärrä mitä tekisimme podengojen kanssa, kun ne eivät millään opi sisäsiisteiksi ja käyvät vähän väliä sängyissäkin kuseksimassa.
Kommentit